5/14/2013

Rakkaudesta lajiin

"Me ei alotetakkaa cheeleaderii ku mua ei niinkää kiinnosta ja ei sinne oikee pääse." - Kirjoitti Anni 12vee päiväkirjassaan 9.6.06

Meni noin vuosi, ja löysin itseni aloittelijoiden junioriseniori joukkueesta kera ystävien. Lopulta olinkin kiinnostunut lajista ja päättänyt lähteä kokeilemaan, ja rakastuin aika nopeasti. Siitä lähti kolme ihanaa vuotta mahtavan lajin parissa. Uusia ystäviä, kisoja, kehittymistä henkisesti ja fyysisesti, itsensä ylittämistä ja ikimuistoisia kokemuksia. Noiden kolmen ihanan vuoden jälkeen lopetin, mutta nyt tänä keväänä pitkän tauon jälkeen palasin takaisin, en tosin kilpatasolle enää.

Mutta miksi tämä laji on niin puoleensavetävä, että palasin takaisin? Mitkä asiat jätti muhun lähtemättömän vaikutuksen ja parhaat muistot?

Syitä on ihan liikaa, mutta tahdon tuoda esille niistä kaikista tärkeimmät.






Ensimmäinen asia on ihmiset. Joukkuetoverit. Yhdessä tekeminen. Se on parasta. Olen aina ollut jonkin sortin laumaeläin, joten cheerleading on mainio harrastus minulle. Kun joukkueen kanssa treenataa monta kertaa viikossa, muodostuu ystävyyssuhteita, yhdessä tekemisen intoa ja sitä kuuluisaa joukkuehenkeä, joka onkin ihan super tärkeä asia. Muuten tiimi ei vaan toimi. Muistan vieläkin kaikkia hullunkurisia insidejuttuja mitä höpöteltiin juomatauoilla ja lenkeillä ja kisamatkoilla. Ne muistot on korvaamattomia ♥



Kisat. Kisat oli kauden kohokohta jossa koko kauden kaikki opitut hienot jutut tiivistyi siihen kahteen ja puoleen minuuttiin, mitä lavalla näytettiin. En muista ikinä lähteneeni kisoihin tavoittelemaan voittoa, vaan tekemään parhaani. Oltiin melkeen aina viimeisiä, mutta se ei koskaan häirinnyt sitä mahtavaa fiilistä, kun oli tehnyt parhaansa ja vetänyt kisat täysillä. Se fiilis oli paras palkinto. Jokaiset kisat on ollut aina oma mahtava kokemuksensa, ihanan joukkueen kanssa! Yhden ainoan mitalin olen elämässäni saanut ja se on SM pronssimitali. Meitä oli vain kolme joukkuetta kisaamassa sekajoukkueet sarjassa ja olimme viimeisiä. Silti en tuntenut itseäni häviäjäksi, vaan SM pronssimitalistiksi!

Kisat on myös suuria tunteita herättäviä tapahtumia, enkä varmaan ikinä ole ollut kisoissa itkemättä. Ne kyyneleet on tosin olleet onnenkyyneleitä. Viime kuussa maailmanmestaruuskisojen suoraa lähetystä netistä seuratessani kirjaimellisesti juoksin ympäri kämppää ja kerran tipuin tuolilta, koska Suomen maajoukkueet olivat yksinkertaisesti niin mahtavia! Kiitos heille!



Itsensä toteuttaminen ja kehittäminen on myös mulle hirveän tärkeä asia. Se fiilis, kun oppii jonkun vaikean tai vähemmän vaikean jutun, on supermahtavaa! Tällaisia onnistumisen tunteita olen kokenut erittäin paljon tänä keväänä, kun takaisin palattuani aloin tehdä uutta stunttipaikkaa nousijana, eli olen nykyään siis se, jota heitellään. Pelkään vielä usein aivan hirveästi että putoan ja muhun sattuu, mutta silti yritän, pidän pään kylmänä ja jatkan uusien stunttien opettelua, ja kun ylitän itseni, koko loppuilta on yhtä hymyä.

Tästä lajista olen saanut paljon paljon itsevarmuutta ja olen varma, että olisin erilainen ellen olisi aloittanut tätä ihanaa harrastusta. Pitäkää siis kiinni rakkaista harrastuksistanne, olivatpa ne urheilua, musiikkia, taidetta tai mitä tahansa ♥

6 kommenttia:

  1. Anni tää oli tosi hyvä ja hienosti kirjoitettu postaus! Tästä huokuu ja todellaki näkee sen, kuinka rakastat cheerleadingia ja se on enemmän sulle ku yks ''laji'' :) ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ina <3 ! Ihanasti sanottu! Ja olet oikeassa, cheerleading tosiaan on mulle enemmän kuin yks laji ;) <3

      Poista
  2. Cheerleading on kyllä maailman parhain laji ikinä <3 t. cheertanssija, joka ei myöskään yllä niille parhaimmille sijoille asti, silti fiilistä ei murskaa mikään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on!! <3 :) Ja totta, fiilis on se tärkein juttu! :)

      Poista
  3. Ihana teksti! Lajista mitään tietämättömänä oli mukava lukea! :)

    VastaaPoista